Historia

Leo Lappalainen, ex. OH3NJ/OH2NN, radiosuunnistus- ja QRP-mies

Leo Lappalainen, ex. OH3NJ (oikealla) vastaanottaa Jäämaan palkinnon v. 1960 Liiton puheenjohtaja Voitto Karkilalta, ex. OH2ZH. Kuva: SRAL arkisto.

 

Leo Lappalainen oli monipuolinen radioharrastaja, joka osallistui merkittävästi sekä Riihimäen varuskunnan/viestin että radioamatöörien koulutus- ja tutkintotoimintaan. Hän oli syntynyt Ruokolahdella 24.3.1919 ja kuoli Helsingissä 7.1.1985. Leo oli harvasanainen, pitkänsolakka herrasmies, joka nähtiin usein kävelevän kasarmien välisiä tienpätkiä reippaasti askeltaen. Radioamatööritoiminnassa ex. OH3NJ:n merkittävä saavutus liittyy radiosuunnistuksen (ARDF) aloittamiseen. Leo oli alan pioneeri maassamme.

 

ARDF aloitettiin viestiväen voimalla. Ex. OH3NJ suunnitteli ja valmisti ensimmäiset “kettujahti” radiolaitteet, jotka toimivat paristoputkilla. Paikallinen viestivarikko oli asiassa apuna. Varikon päällikkönä oli Matti Päiviö, OH3NY ja Leo Lappalainen toimi hänen “oikeana kätenään” työnjohtajana. Laitteiden valmistamisen lisäksi Leo laati säännöt ja hoiti käytännön järjestelyt ensimmäisessä ARDF – tapahtumassa. Kokeilut ja kilpailut tapahtuivat ja järjestettiin pääasiassa varuskunnan henkilöstön toimesta. Mukana olleena voi sanoa, että kaikki sujui sotilaallisen tarkalla tavalla. Merkittävää oli sekin, että myös tiedotusvälineet oli tapahtumassa huomioitu.

 

Vastaanotin oli nykymitoissa reilun kokoinen laatikko, josta oli pidettävä kunnolla kiinni. Kotelon yläsivulla olivat sen säädöt ja pyöreäkulmaisen suunnikkaan muotoon rakennettu kehäantenni, ehkä n. 30 cm korkeana. Kun sellaisen vastaanottimen kanssa hääräsi risukoissa ja pusikoissa, se oli tehtävä varoen. Rakenne vaikutti kuitenkin tukevalta, ja antenni oli ilmeisen helppo tarvittaessa korjata.

 

Vastaanottimissa oli suurtaajuus vahvistimena ja ilmaisimena putki 1T4. Pientaajuus asteena toimi 3S4. Kehäantennin viritysalue oli 3500-3600 kHz, ja alumiinikehykseen rakennettu antenni oli irrotettava.

 

Lähetin oli vastaavan kokoinen laatikko, ja se oli tehty DLL21 putkella. Pystyantenni oli varustettu muutaman metrin pituisella heittopaino vertikaalilangalla. Lisäksi antenni tarvitsi vastapainolangan, joka oli tuttu jo sen aikaisista kenttäradioista. Lähetin ei toiminut ilman operaattoria, mutta CW:n osaavia ja luvan omaavia operaattoreita löytyi riittävästi. Sekä vastaanottimia että lähettimiä oli valmistettu jotakin viiden-kuuden kappaleen luokkaa kumpaakin. Näissä ARDF-kokeiluissa ja ensimmäisen kilpailutapahtuman järjestelyissä meitä varuskunnan radioamatöörejä oli mukana hyvänlainen joukko.

 

On vaikea tarkalleen sanoa, missä yhteydessä tapasin kolmosten Niilo Jussin ensi kertaa. Todennäköisesti se tapahtui seuraavan asian yhteydessä. Me muutamat varusmies radioamatöörit olimme rakentaneet Riihimäen AUK:n asevarastoon radioaseman. Niin kevyemmät kuin järeämmätkin aseet työnnettiin hieman sivuun. Kaikki tapahtui tietysti koulun johdon suosiollisella luvalla. Jouduin aseman päälliköksi asian puuhamiehenä ja ehkä myös ensimmäisen “natsani” perusteella.

 

Tiukka tilanne – tosin ainoa laatuaan – syntyi, kun päivystävä upseeri ilmaantui asemallemme ja “huusi kuin laiva”. Huuto loppui myöhemmin yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Radioamatööritoiminta oli silloin todella korkeassa kurssissa Riihimäen varuskunnassa ja erityisesti AUK:ssa!

 

Yhteyksiä pidimme tasapuolisen järjestelyn perusteella, paitsi silloin, kun esim. Matti Haapalinna, ex. OH3PX, eräs asemaluvan antajista ilmestyi paikalle. Ilta-aikaan se ei ollut ollenkaan harvinaista, ja silloin etusija muuttui. Me alempiarvoiset saimme hupimme siitä, että seurasimme korva tarkkana, miten Matti DXien kanssa pärjäsi.

 

Lähetin oli ainoastaan CW-kelpoinen, ja sen huhuttiin olevan Veikon, OH2YV:n (OH3MAF) peruja. Kun kirjoittaja tarkisti asian, kävi selville, että lähetin todellakin oli Veikon valmistama. Rakenne oli hieman poikkeuksellinen – irrotettavat kelat jne. Voin siten 55 vuoden jälkeen kiittää Veikkoa siitä, että sain workkia hänen tekemällään lähettimellään tarvittavat qsot. Vastaanottimena palveli viestivarikolta saatu VRLK, ja antenni oli muistaakseni LW. Oliko meillä käytössä katolla jokin GP -keppi, siitä en ole varma. Joka tapauksessa “kuso kulki”, ja yhteysmäärät lisääntyivät mukavasti.

 

Tultiin tilanteeseen, jossa odotin tapaavani mahdollisimman pikaisesti Niilo Jussin. Eikä aikaakaan, kun eräänä päivänä näin hänet tiellä. Kipaisin parasta vauhtia hänen luokseen lokikirja kainalossa. Niilo Jussi tarkasti sen keskellä tietä ja kirjoitti käsivaralta hyväksymisen lokikirjan sivulle. Hän ymmärsi hetken kiireellisyyden pieni hymynhäive kasvoillaan. Päivä oli 11.7.1960, ja silloin tuli meikäläiselle täydet yleisluokan oikeudet. Eipä ihme, että Leo ja tapaus ovat jääneet tarkoin mieleen!

 

Siihen aikaan oli vain yksi radioamatööriluokka, jonka oikeudet laajenivat 300 CW-yhteyden jälkeen puheelle. CW oli silloin harrasteen A ja O. Ei tosin tullut pidetyksi ensimmäistäkään OH-fonekusoa Riihimäeltä, kun ei ollut sellaisia laitteita. Se ei kuitenkaan murhetta tuottanut. Harjaannuimme hyviksi tärkeissä CW- ja radioliikenne taidoissa.

 

Kolmosten Niilo Jussi tuli myöhemmin allekirjoittaneen päiväjärjestykseen tiukalla tavalla. Kun jo alokasaikana suoritin radioviestittäjän 2. luokan ja pian sen jälkeen 1. luokan, minut vapautettiin koulutuksesta ja siirrettiin o.t.o. koulutus- ja tutkintotehtäviin. Näissä yhteyksissä tulimme paremmin tutuiksi. Jatkossa eivät radiot kuitenkaan olleet kiinnostuksen yhteinen nimittäjä, vaan täysin muu harraste.

 

Meillä oli monia tiukkoja shakkimatseja ex. OH3NJ:n keittiön pöydän ääressä. Näin vuosikymmenien jälkeen en tosin pysty sanomaan, kumpi meistä peleissä enemmän voitolle jäi?! Niin innokas pelimies Leo oli, että shakki vei aina voiton DX-jahdista. Bandeilla ex. OH3NJ työskenteli pääasiassa QRP(p)-laitteilla. Qsot onnistuivat Australiaan ja Uuteen Seelantiin. Kuulin Lappalaisen siirtyneen myöhemmin Helsinkiin, jossa hän työskenteli kutsulla ex. OH2NN modifioidulla Heathkit HW-7 CW – transceiverillä (1-2 Wout), josta muistelen Leon tehneen lehtiartikkelinkin.

 

Leo Lappalainen kuului aikanaan Riihimäen varuskunnan radiotoiminnan kantaviin voimiin. Seuraava lainaus historiikista “Lahtelaista radioamatööritoimintaa mastojen tuntumassa 1930-2005” todistaa Leo Lappalaisen kyvyt kouluttajana ja radioamatööritoiminnan innoittajana erinomaisella tavalla.

 

Muisteloita 50-luvulta. Olle Ekberg OH3RD: “Radiokorjaamon oppipoika” joutui sitten Miesten Kouluun, Viestirykmenttiin, kuinkas muuten? Kouluttajamme, ylikersantti Leo Lappalainen OH3NJ, kertoili radioamatööritoiminnasta koulutuksen lomassa. Mieleeni on jäänyt eräs aamu, jolloin Leo saapui luokkaan tyytyväisenä hymyillen ja tokaisi: “Kaksi uutta maata tänään ennen töihin lähtöä!”
Myöhemmin, kun olimme jotain oppineet, pääsimme katsomaan Leon asemaakin ja taivastelemaan huulet pyöreänä laitteita. Hän oli kide-spesialisti. Ainoastaan Leolla olen nähnyt säädettäviä kiteitä! Pyöreän kotelon kanteen oli sorvattu erittäin hieno kierre. Kantta kiertämällä kiteeseen kohdistuvaa puristusta voitiin säätää, jolloin kiteen taajuus muuttui. Kuinka monta kiloHertziä taajuus säätyi, on vuosien saatossa unohtunut. Sen muistan, että kide lakkasi värähtelemästä jos yritti säätää liikaa.
Leo näytti meille miten pelkällä kideoskillaattorilla workitaan Amerikan keskilänteen! Hänen vastaanottimensa oli BC-Fenno. Tosin levitetyillä lyhytaaltoalueilla, ja luonnollisesti omatekoisella beat-oskillaattorilla varustettu, mutta silti!
(1950 keväällä oli mahtava auringonpilkkumaksimi ja antenni oli puitten väliin pigoitetuista langoista rakennettu Yagi).
Olimme myytyjä miehiä. Harjoittelimme SRH-bandilla, ja ainakin kymmenen ukkoa suoritti radioamatööritutkinnon!

 

Joskus käy niin, että todelliset tekijämiehet unohtuvat historian hämärään. Omalta kohdaltani voin sanoa, että Leo Lappalainen, ex. OH3NJ jäi vahvasti mieleen vaatimattomuutensa ja tosi radiomiehen tekemisten kautta. Ansioistaan hänelle myönnettiin Jäämaan palkinto v. 1960. Se palkinto meni varmasti oikeaan osoitteeseen.

 

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA